Uusien pohjoismaisten ravitsemussuositusten sisällöstä on uutisoitu vilkkaasti jo ennen niiden julkistamista, kiitos läpinäkyvän prosessin, jonka aikana suositusten sisältöjä on voinut kommentoida kuka tahansa aiheesta kiinnostunut. Nyt suositukset on julkaistu, ja ne ohjaavat väestöä kohti kestävää syömistä. Edellisellä päivityskerralla vuonna 2012 suosituksiin liitettiin liikunta, nyt niihin on integroitu kestävyys — haaste, joka on tunnistettu myös ruoantuottajien ja ruokayritysten keskuudessa. Elintarvikeyrityksissä suosituksia luetaan tarkkaan, niihin perustuu mm. yritysten ravitsemusviestintä, terveellisten tuotteiden tuotekehityksen ohjenuorat ja ravitsemusstrategian painopistealueet.

Uusissa ravitsemussuosituksissa muuttuu moni asia, mutta perussanoma pysyy entisellään: kasvispainotteinen syöminen on ruokavalion perusta. Suosituksissa keskeistä on joustavuus: on monta tapaa syödä hyvin. Ei ole kiellettyjä tai sallittuja ruokia, vaan ruokia, joita tulee suosia ja sattumia, joita syödään harvemmin. Kasviksia, kalaa ja palkokasveja suositellaan lautaselle entistä runsaammin, kun taas punaista lihaa ja runsaasti suolaa, sokeria ja rasvaa sisältäviä ruokia vähemmän.  

Kun syöt lihaa, suosi kotimaista

Uusien suositusten mukaan punaista lihaa tulisi nauttia korkeintaan 350 g viikossa. Valkoiselle lihalle, eli siipikarjanlihalle ei ole määrällistä suositusta, mutta sen osuutta ei tulisi lisätä nykyisestä. Tätä suosituksissa perustellaan ympäristösyillä.  Märehtijöiden lihaa, olipa kyse naudasta, lampaasta tai riistasta, tai porsaanlihaa mahtuu lautaselle siis 50 g päivässä. Koska suosituksissa painotetaan monipuolisuutta, en näe tarvetta arvioida päivittäistä punaisen lihan määrää: liharuokaa voi syödä 2–3 aterialla viikossa ja nauttia muilla aterioilla kalaa, palkokasveja tai kanaa. Kehotan myös kaivamaan isoäidin aikaisia keittokirjoja esiin, sillä niissä liharuokien lihamäärät ovat usein nykysuositusten mukaisia.

Terveysnäkökulmasta punaisen lihan käyttösuositus korostaa lihan monipuolista ravintosisältöä. Mikään yksittäinen ruoka-aine ei ole korvaamaton. Ilman lihaa pärjää, mutta jo pieni määrä helpottaa ruokavalion koostamista monipuoliseksi, sisältäähän liha luontaisesti hyvin imeytyvää hyvälaatuista proteiinia, B-vitamiineja ja kivennäisaineita, kuten rautaa ja sinkkiä. Siipikarjanlihassa rasvan laatu on lisäksi hyvä. Suositusten mukaisesti nautittuna liha edistää terveyttä.

Suosituksissa brasilialainen naudanliha on samalla viivalla suomalaisen kanssa, vaikka tiedämme, että tuotantotavat eroavat esim. eläinten rehun ja metsäkatovaikutusten kannalta. Myös porsaanlihan ja broilerin tuotanto on meillä kestävämmällä pohjalla, ja ne kasvavat pääosin kotimaisen rehun voimin. Pohjoismaissa eläinten hyvinvointia ohjaavat lait ovat maailman tiukimpia, eikä antibiootteja käytetä ennaltaehkäisevästi tai kasvun edistämiseen. Silti lihan alkuperää, saati tuotantotapaa ei mainita suosituksissa, toisin kuin esimerkiksi kalan kohdalla. Ympäristön kannalta ei ole sama, miten tuotettua kalaa, lihaa tai kasviksia lautaselle valitaan.    

Lihavalmisteet erityisherkkuina

Lihavalmisteet, kuten makkarat, leikkeleet ja pekoni kuuluvat suosituksissa ruokavalion sattumiin, joilla on paikkansa enemmän juhlassa kuin arjessa. Vastuullisuusnäkökulmasta lihavalmisteet ovat syötäväksi kasvatetun eläimen hyötykäyttöä, koska niissä hyödynnetään ruhonosia, joille on vähemmän kysyntää muuten. Tämä ei lievennä faktaa, että ne ovat merkittäviä rasvan ja suolan lähteitä ruokavaliossamme. Kasvintuotanto rasittaa ympäristöä vähemmän kuin lihantuotanto ja odotankin, koska jokakesäinen makkaroiden lihapitoisuusvertailu hehkuttaa lihavalmisteita, joissa on vähiten lihaa.

Kohti kansallisia ravitsemussuosituksia, alkuperää unohtamatta

Pohjoismaisten ravitsemussuositusten perusteella päivitetään seuraavaksi kansalliset suositukset. Niissä pyritään huomioimaan myös paikallinen ruokakulttuuri. Näin tavoitteena on mm. motivoida suositusten mukaisen ruokavalion noudattamiseen. Vain pieni osa väestöstä noudattaa nykysuosituksia, suurimpien kompastuskivien ollessa liian vähäinen kasvisten syönti ja osalla väestöä runsas punaisen lihan nauttiminen. Nähtäväksi jää, miten kansalliset suositukset kiristyvine tavoitteineen onnistuvat motivoimaan väestöä kohti kestäviä ja terveellisiä ruokavalintoja.

Vastuullisuutta on ymmärtää, mistä ruoka tulee ja miten se on tuotettu. Ravitsemussuosituksissa ei perinteisesti ole huomioitu ruoan alkuperää, ja vaikka taustapapereissa pohjoismaisen ruoantuotannon eroja globaaliin verrattuna käsitellään, on itse suosituksista alkuperän merkitys unohdettu. Viime vuodet ovat olleet kriisien täyttämiä ja muistuttaneet, että oman maan ruoantuotannosta kannattaa pitää huolta. Siksi olenkin hämmästynyt, etteivät pohjoismaiset ravitsemussuositukset huomioi omavaraisuutta tai huoltovarmuutta. Toivon, että tulevissa kansallisissa suosituksissa ruoan alkuperälle annetaan arvo, jolloin terveyden ja ilmaston lisäksi myös vastuulliset ruuantuottajat kiittävät.